Uskollinen omaishoita Katri porhalsi tänään taas paikalle ulkoiluttamaan minua. Suoritimme pienen maisema-ajelun Kaivariin ja nautimme lounasta Cafe Ursulassa. Tuntuu kovin ihmeelliseltä ulkoilla, kun ei nyt välttämättä tule käytyä ulkona kertaakaan päivässä. Mahtaako tulla tästä kehittyä vielä agorafobia?
Lounas oli loistava ja samoin palvelu. Palvelusta tosin saan kiittää Katria. Muuten ei henkilökuntaa paljoa kiinnostanut.
Se on muuten ylipäänsä hassu juttu miten ihmiset käyttäytyy, kun näkevät/joutuvat lähelle kepeillä liikkuvaa tai muuten sellaista ihmistä, joka tarvitsee selkeästi apua. Tähän mennessä on tullut eteen seuraavat esimerkit:
Mies, joka on samaan aikaan menossa Dextraan, joka selkeästi näkee, että en voi astua toiselle jalalleni vaan pompin yhdellä jalalla eteenpäin kaverin koittaessa tukea minua. Osumme samaan aikaan ovelle, joka pitää vetää auki. Mies miettii hetken, ottaa muutaman edes takaisin askeleen ja tekee ratkaisunsa: änkeää ohitsemme mahdollisimman nopeasti (hyvä ettei tönäise syrjään meitä) ja antaa oven sulkeutua perässään. Ja tällä miehellä ei itsellä ollut todellakaan mitään vikaa omissa jaloissaan. Saattoi olla käsissään, sen verran sitkeästi ne olivat housujen taskuissa.
Tapaturma-aseman lääkäri. Huutaa mun nimeä jossain kaukaisuudessa ja sitten katoaa johonkin ennen kuin olen saanut itseni edes ylös odotusaulan penkiltä. Häh? Mikä idea juosta karkuun ja kai sitä olisi voinut tsekata minkäslainen potilas sieltä on tulossa ja tarvitseeko apua liikkumiseen? Tosin johan mulla oli siinä vaiheessa diagnoosi katkenneesta akillesjänteestä ja jos olis silloin lukenut paperista, niin olisi voinut hoksata, että tää tapaus ei etene kepeillään kauhean nopeasti.
Onhan noita ohi nopeasti luikkijoita ja ties mitä. Mutta eipä sitä itse tajua ennen kuin on oma lehmä ojassa. Koitakaapa ihmiset huomata niitä muitakin ihmisiä ja auttaa, kun apua tarvitaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti