Asiakaspalvelua

Ihan vaan sellainen pikkuvinkki kaikille kuntosalin pitäjille; Jos joku ottaa teihin yhteyttä ja kysyy, että voisko kuntosalikortin voimassaoloaikaa pidentää, kun on sattunut treenaamisen estävä vamma ja sairasloma, niin se vastaus ei ole; "Tuu käymään ja näyttämään lääkärintodistus!".

Se liikkuminen ei oo niin kauhian helppoa kepeillä ja "monolla", kun autoa ei pysty ajamaan eikä julkistenkaan käyttö ole se vaihtoehto. Sellainenkin homma on keksitty, kuin sähköposti ja siihen saa aika näppärästi liitteinä laitettua erinäköistä ja kokoista dokkaria ilman, että paikan päälle tarvitsee tulla asiaa selvittämään.

Nelisen päivää on aikaa kontrollikäyntiin ja innolla odotan perjantaita, jolloin toivottavasti parantuminen taas hippasen hyppää eteenpäin ja monosta poistetaan muutama koroke. Tosin eipä noissa korokkeissa sinänsä ole mitään vikaan. Jospa sitä nyt vihdoinkin oppis kävelemään niillä koroilla varustetuilla kengillä ikuisten tennareitten sijaan.

Viimeinen napapiikki

.. meni vihdoinkin eilen. Tosin myönnettäköön, että jokailtaiseen pistämiseen ehti jo tottua eikä se enää niin epämiellyttävä juttu ollutkaan. Ainakin veritulpat pysyivät poissa varmasti. Viime aikoina liikkumisen määrä on ollut kyllä sellainen, ettei siihen välttämättä olisi lääkeaineita tarvittu avittamaan.
Liikkeellä siis ollaan eikä menoa voi estää. Viikko vielä kahden kepin avustuksella pitää sinnitellä. Kuntopyörän selkään pääseminen on mielessä päivittäin. Sen verran kuihtuneelta alkaa tuo toinen jalka nyt näyttää, että jotain on päästävä tekemään. Pohje on kuin mikäkin purje, joka hölskyy holtittomasti ja sääri on muuttunut länkisääreksi. Nilkka sen sijaan on hyvinkin jämäkkä - mallia emäntä. Toivottavasti sekin saadaan vielä hieman kapoisemmaksi, kun päästään kunnolla jalkaa käyttämään.

Sauvat nurkkaan ?!

Tekis mieli heittää jo noi sauvat menemään, mutta annettu ohjeistus puhuu niiden käytön puolesta. Kotona tosin jo loikin menemään sauvoitta, mutta pidemmille reissulle tuo luottopari lähtee vielä mukaan. Ja ainakin portaita mennessä, on ihan hyvä tukeutua niihin.

Nilkka on operoidussa jalassa melkoisen paksu ja kerää itseensä nestettä päivän aikana melkoisen kiitettävästi. Kaasuttelemalla sitten koitetaan aina välillä pistää nesteitä liikkeelle ja nilkkaa kapoisemmaksi. Melkoisen turhauttavaa touhua.

Jääköhän sitä tästä joku vinoasento, kun tukikenkä on korkeampi ja oleilu tapahtuu nyt toinen lonkka koholla eli peruskeikistelyasennossa. :) Lisäksi tosta operoidusta jalasta on ihan kivasti lähtenyt kaikki lihakset. Pohje on pelkkä nahkapussi ja koitan löytää siellä olevaan herneenkokoiseen lihakseen yhteyttä, mutta toistaiseksi se tuntuu olevan jonkinmoisessa talviunessa. Reisissä on myös havaittavissa selkeä ero. Niin ne vaan lihakset kuihtuu, kun niitä ei käytä. Jos jotain hyvää sauvoissa on ollut, niin käsiin taas on ehkä tullutkin hieman lihaksia sauvojen varassa käpyttelyn seurauksena. Kuitenkin, jotenkin odotan jo innolla sitä päivää, kun pääsee salille etsimään noita kadonneita lihaksia tai uimaan tai kävelylle koirien kanssa tai sählypallon perään tai...

Tässä jalassa arpikin kaunistus olisi..

Ohessa kuvat ennen ja jälkeen perjantain..

Hakasilla:

Ja ilman:

Komealta näyttää. Saa nähdä miten komeaksi tämä kehittyykään tässä kevään mittaan. Treenailu on aloitettu ja kaasuttelu jalalla onnistuu jo kelvollisesti. Tosin ei vastaa ihan mun käsitystä kunnon hikitreeneistä..

Hakaset pois

Tänään tuli suuri edistysaskel paranemiselle ja hakaset poistettiin jalasta. Tosin hommahan luonnollisesti hieman jänskätti. Muistelin viime kertaa (kohta n.20 vuotta sitten), kun tikkejä poistettiin ja taju tais silloin mennä vaan kolme kertaa. No tällä kertaa meni vähän paremmin. Ei mennyt taju nyt kertaakaan, mutta ku homma oli ohi, niin sitten sumeni näkökenttä. Onneksi oli vartin verran varattuna aikaa minulle, ja tuo aika tuli myös käytettyä sitten istuskeluun terveydenhoitajan huoneessa. Lisäksi sain mehutarjoilun. Vastinetta siis verorahoille.

Haava on ihan siisti ja sekin itsepäinen kohta, joka aikaisemmin ei ole halunnut umpeutua oli nyt umpeutunut. Tosin kantapään tienoilla oleva haavan kohta oli ennakko-oletuksesta poiketen vielä auki. Toivottavasti tuo kohta kiinnittyy omia aikojaan nyt, kun hakaset on poistettu. Muuten ei pitäisi olla mitään hätää. Treenaaminenkin (nilkan ojennus/koukistus) sujuu nyt hieman helpommin eikä töppönenkään paina niin pahasti.

Könkkäily on viikon aikana kehittynyt jo kohtuu vauhtikkaaksi etenemiseksi. Edessä kuitenkin vielä ainakin kaksi viikkoa noiden sauvakavereiden kanssa. Ehkä pitää kohta hommata se skeitti ja treenata meno vastaamaan Visa-mainoksen menoa. Visan vinguttelu sujuu jo.

Tänään olen hyödyntänyt myös huomaavaisten taksikuskien palveluita. Ensimmäinen jutteli tosin myös läpi oman sekä tyttärensä sairaushistorian, mutta mikäs siinä. Toinen availi superauliisti ovia ja asetteli autoa parhaaseen mahdolliseen kohtaan, jotta pääsisin kyytiin ja pois sieltä. Näitäkin siis löytyy!

Ihmeellistä sakkia..

..ovat edelleen miehet. Tänään taas tuli todistetuksi muutamankin kerran. Yksi halusi kiilata ruokajonossa (ettei vaan tarvitsisi auttaa), mutta se olikin joku norjalainen... Toinen möhömaha-laukkuäijä ihan vaan halusi varmistaa saavansa taksin ja meni oikein minua edemmäksi keskelle pihaa sitä odottelemaan. Heitti hieman minulle hassunhauskaa läppää ja sen jälkeen kyräili etten vaan veisi hänen taksiaan. Kun pihaan kurvasi kaksi taksia, niin toki mies huutaa heti omaa varausnumeroaan ja sitten kipuaa taksiin, joka on minua lähempänä, vaikka seisoi yhtä lähellä kumpaakin kaaraa. Okei. Ei ehkä kaada maailmaa.

Tosin yhtään fiksumpi ei ole toinen taksikuskikaan. Ei elettäkään, että siirtäisi autoa lähemmäs minua vaan odottaa, että kierrän möhömahan taksin. Kuski ei tule avaamaan minulle ovea, ei auta sauvojen asettelussa kyytiin puhumattakaan repun kyytiin lastaamista ja varmistamista, että pääsen ylipäätänsä kyytiin, kun kyseessä oli kuitenkin hieman korkeampi ajoneuvo. No onneksi ajomatka on lyhyt. Tosin taas, kun maksut on maksettu, niin kuski jää odottelemaan paikoilleen tuijottaen tyhjyyteen, että saan tavarani matkaani ja poistuttua autosta. Teki mieli vähentää olemattoman asiakaspalvelun osuus laskusta.

Pisteet menee tänään jenkkisedälle, joka ihan pyytämättä tajusi ojentaa auttavan kätensä ja auttoi minua tarjottimen kanssa lounaalla. Pisteitä myös Pellervolle, joka ystävällisesti kysyi miten meinaan tarjottimen kanssa selvitä.. Näin tänään. Huomenna taas uudet haasteet.

Tänään töissä!

Eli koko päivä kodin seinien ulkopuolella! Uskomatonta!

Tosin vaatii hieman suunnittelua ja avittajia matkan varrelle. Ensin tietty pitää saada kyyti työpaikalle. Eihän sinne meno onnistu julkisilla eikä etenkään kävellen, vaikka työpaikka sijaitseekin kilometrin päässä kotoa. Tosin ennen tätä pitää miettiä miten kaiken tarpeellisen tavaran saa kuljetettua sinne mukanaan. Mutta tähänhän oli jo reput ja vyölaukut ja muut rensselit ratkaisuna..

Seuraavana vuorossa on toki hieman haasteita painavien ulko-ovien availussa, mutta onneksi tähän löytyy huomaavainen jenkkisetä avittamaan ihan oma-aloitteisesti. Ongelmia tulee etenemisessä sisätiloissa. Jalka paketissa nimittäin aiheuttaa sen verran sympatiaa ja kummastusta, että matkanteko on hidasta, kun pitää pysähtyä aina parin metrin välein kertomaan koko tarina.

Paikasta toiseen siirtyminen tavaroineen säilyy haastavana koko päivän ajan, mutta onneksi Pikku-Jukka toimii loistavana tavaroiden kantajana kerroksesta toiseen. Jotenkin tuntuu melkoisen tyhmältä ja diivailulta pyytää muita tarjoilemaan iltapäivätee haluamaani paikkaan. Mutta minkäs teet; kun on kaksi kättä kiinni sauvoissa, niin ei siinä mitään kanniskella mihinkään. Sauvoilla on myös hippasen haastavaa liikkua täpötäydessä neukkarissa, missä erinäisiä tietokoneiden piuhoja, ihmisten matkalaukkuja, ulkovaatteita ja ties mitä on aseteltuna esteiksi. Suunnattomasti alkaa myös harmittamaan sen jälkeen, kun on tuupannut kymmenkunta tuolia takaisin pöytien alla keskeltä käytävää, jotta pääsisi eteenpäin, ja tuoleja riittää vielä toinenkin mokoma blokkaamassa tietä.

(Töissäkäyntikokemuksen mukavuutta myös lisää se, että neukkarista loppuu todellakin ilma kesken ja tuloksena on massiivinen päänsärky, joka lähtee pois vasta kotona Burana 800:n ja päiväunien voimin).

Järjestelyjä vaatii vielä kotiin lähteminenkin. Se onnistuu onneksi helposti ja Erden Golf kyyditsee minut kotiovelle. Enää puikahdukset ulko-ovesta, hissiin ja hissistä sekä kotiovesta. Ei niitä kyllä kauheasti voi puikahduksiksi sanoa, mutta olo on kuin Olympiavoittajalle! Selvitty on päivästä !

Lisäksi sain tänään myös vertaistukea toiselta akillesjänteensä katkaisseelta, jonka paraneminen on jo edennyt siihen pisteeseen, ettei sauvoja tarvita. Tosin kyseinen herra kuvaili omaa kävelyään nylkyttämiseksi. Aattelin ehkä kuitenkin jäättää tuon nylkyttäminen meidän koiraherrojen tehtäväksi, kun pääsen yhtä pitkälle kuntoutuksessa..

Tahtoo liikkumaan!

Kateellisena seurailen, kun muut kertovat menevänsä urheilemaan ties mitä lajeja ja telkkarissakin tanssitaan vauhdikkaasti. Tekisi mieli itsekin vetäistä oikein kunnon hikitreenit. Jotenkin nilkan koukistelu- ja muut vastaavat yhtä aneemiset harjoitukset eivät nyt tuo iloa tähän elämään. Sauvatkin ovat hanganneet toiseen kämmeneen aran kohdan.
Ja tätä onnettomuuttahan on nyt siis takana peräti jo viikko, edessä seitsemän keppien kanssa ja monta kuukautta siihen, että ehkä mahdollisesti pääsee juoksemaan. Voi vielä käydä aika pitkäksi.

Perjantai 13.

Tänään vaan ei asiat suju. Eilen huomasin haavan yhdestä kohdasta hieman repsottavan. Jotenkin ei näyttänyt hyvälle. Lopputulos oli pienen painelun jälkeen se, että sieltähän alkoi vuotaa sitten hieman verta. Ei muuta kuin jalkaa suihkuttelemaan ja putsailemaan. Ja kaikki tämä puolen yön jälkeen, jolloin olisin jo paljon mielummin ollut nukkumassa. Toivottavasti tuokin kohta alkaa nyt sulkeutumaan eikä kehitä itseensä mitään tulehdusta.

On muuten aikamoinen operaatio mennä nukkumaan ja konkkailla ympäriinsä asuntoa sammuttamassa valoja, ottaa lääkkeet (ja huomata taas unohtaneensa ottaa jonkin niistä lääkkeestä johonkin aikaan. Kun noita lääkkeitä nyt minulla muutenkin riittää, niin pidä siinä sitten kirjaa tuliko nuo ja tuo otettua kerran päivässä, nuo kaksi kertaa päivässä, nämä neljä kertaa päivässä, siihen lisäksi jotkut kerran viikossa ja vielä pitäisi muistaa, että seuraavana päivänä toiset, jotka otetaan kerran viikossa..), iltapesut& -pisut päälle sekä säätäminen vaatteita vaihtaessa. huh huh. Ei enää nukuta, kun sänkyyn pääsee, kun on tuo urheilusuoritus takana.

Jotenkin myös elimistö pitää huolen siitä, että kun ei pääse liikkumaan, ei myöskään ruoka mene alas. Sen verran paasto ja makoilu on aiheuttanut närästystä, että esim. sämpylän syömiseen saattaa mennä helposti kaksi tuntia. Ruokatorvi on sen verran hellenä, että syöminen on yhtä tuskaa eikä juominenkaan ole kauhean paljon helpompaa.

Surkeeta siis kerta kaikkiaan..

LIsää ulkoilmaa!

Uskollinen omaishoita Katri porhalsi tänään taas paikalle ulkoiluttamaan minua. Suoritimme pienen maisema-ajelun Kaivariin ja nautimme lounasta Cafe Ursulassa. Tuntuu kovin ihmeelliseltä ulkoilla, kun ei nyt välttämättä tule käytyä ulkona kertaakaan päivässä. Mahtaako tulla tästä kehittyä vielä agorafobia?
Lounas oli loistava ja samoin palvelu. Palvelusta tosin saan kiittää Katria. Muuten ei henkilökuntaa paljoa kiinnostanut.

Se on muuten ylipäänsä hassu juttu miten ihmiset käyttäytyy, kun näkevät/joutuvat lähelle kepeillä liikkuvaa tai muuten sellaista ihmistä, joka tarvitsee selkeästi apua. Tähän mennessä on tullut eteen seuraavat esimerkit:

Mies, joka on samaan aikaan menossa Dextraan, joka selkeästi näkee, että en voi astua toiselle jalalleni vaan pompin yhdellä jalalla eteenpäin kaverin koittaessa tukea minua. Osumme samaan aikaan ovelle, joka pitää vetää auki. Mies miettii hetken, ottaa muutaman edes takaisin askeleen ja tekee ratkaisunsa: änkeää ohitsemme mahdollisimman nopeasti (hyvä ettei tönäise syrjään meitä) ja antaa oven sulkeutua perässään. Ja tällä miehellä ei itsellä ollut todellakaan mitään vikaa omissa jaloissaan. Saattoi olla käsissään, sen verran sitkeästi ne olivat housujen taskuissa.

Tapaturma-aseman lääkäri. Huutaa mun nimeä jossain kaukaisuudessa ja sitten katoaa johonkin ennen kuin olen saanut itseni edes ylös odotusaulan penkiltä. Häh? Mikä idea juosta karkuun ja kai sitä olisi voinut tsekata minkäslainen potilas sieltä on tulossa ja tarvitseeko apua liikkumiseen? Tosin johan mulla oli siinä vaiheessa diagnoosi katkenneesta akillesjänteestä ja jos olis silloin lukenut paperista, niin olisi voinut hoksata, että tää tapaus ei etene kepeillään kauhean nopeasti.

Onhan noita ohi nopeasti luikkijoita ja ties mitä. Mutta eipä sitä itse tajua ennen kuin on oma lehmä ojassa. Koitakaapa ihmiset huomata niitä muitakin ihmisiä ja auttaa, kun apua tarvitaan!

Maraton

Suurin osa ajasta menee makuuasennossa tai istuessa, mikä aiheuttaa melkoisen nopeasti puutumista. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että seisominen tapahtuu nk. keikistelyasennossa, jossa toinen lonkka on n.10 senttiä korkeammalla kuin toinen, johtuen tuosta jalassa olevasta muotitöppösestä. Aikas jumissa siis alkaa olemaan selkä.
Liikkeelle on siis päästävä. Tänään suoritettiinkin sitten maraton eli ainakin 100 metrin kävely lähikahvilaan ja takaisin. Maratonin suorittamiselta se ainakin tuntui. Vaikken aikaisemmin olekaan osannut ottaa tosissaan sauvakävelyn tehokkuutta, niin nyt se on kyllä ihan oiva liikuntamuoto. (Johtuisiko myös olosuhteiden luomasta pakosta.. ?)
Märähkö keli asettaa myös omat haasteensa liikkumiselle. Kun jalassa on töppönen, jossa on keulaportti auki kuin Estoniassa, niin kuivin jaloin määränpäähän pääseminen on melkoista kikkailua.

Käytännön ongelmia

Kaiken maailman roinan kantelu tuottaa hieman ongelmia ilman apuria, kun kädet joutuu pitämään noissa kainalosauvoissa. Onneksi Katrilla on ratkaisu tähänkin asiaan; Vyölaukku ja kännykkäkotelo lanteelle heilumaan, passipussi kaulaan ja reppu vielä selkään ja johan homma sujuu.
Tosin näytän silloin niin turistilta, että mut ryöstetään varmaan täällä omassa kodissakin..

Paketin aukaisu

Iltapäivällä satuin mittaamaan itseltäni kuumeen, kun oli ollut niin naattiolo koko päivän ja vilunväreitä alkoi menemään pitkin selkää. 37,5 oli mittauksen tulos. Pieni itkupaniikki, että jokohan sitä mennään jo takaisin osastolle. Päätin kuitenkin ensi tsekata haavan kunnon, kun siihen kerran tänään oli lupa.

Paketti auki ja sieltähän paljastui ihan hyvännäköinen (jos niin voi leikkaushaavasta sanoa) ja siisti haava. Ei suurempia roiskeita eikä mähniä, hieman verta ja aikas paljon niittejä. Haava siis ok ja soittelemaan kuitenkin vielä lääkäriltä ohjeita tilanteeseen. Osastolta ei ensin vastattu vaan puhelu meni keskukseen, joka yhdisti osastolle uudelleen. Nyt osastolta vastasi sihteeri, joka haki paikalle sairaanhoitajan. Sairaanhoitaja kyseli ja ihmetteli, ehdotti myös flunssaa mahdolliseksi kuumeen aiheuttajaksi. Lopulta kuitenkin yhdisti vielä lääkärille. Lääkäri 1 ei oikein sanonut mitään vaan haki langan päähän toisen lääkärin. Lääkäri 2. kysyi samat tiedot kuin kaikki aikaisemmatkin langan päässä olleet, mutta totesi, että jos haava on siisti ja lämpökin tuota luokkaa, niin vielä ei tarvitse sännätä mihinkään. Jään nyt seuraamaan tilannetta ja jos lämmöt nousee yli 38:n niin sitten suuntana on taas Töölön sairaala.

Alla kuva jalasta sekä teputteluvälineestä, jolla mennään seuraavat pari kuukautta.

Närästää

Ja niin pirusti. Ei muuta ku Rennieta nassuun, josko olo helpottais.
Olo on ollut koko päivän aikas heikko ja suurin osa ajasta on mennyt nukkuessa. Toivottavasti ei nyt pukkaa mitään infektiota tuohon jalkaan. Sehän nähdään kohta miltä se haava näyttää ku illemmalla könyän suihkuun.
Voikohan se spinaalipuudutuskin vielä aiheuttaa omia jekkujaan, kun pääkin on kipeä?

Päähän ottaa enemmän tällä hetkellä se, että typerä isännöitsijä koittaa ylipuhua ties millä keinoin osallistumaan taloyhtiön hallituksen kokoukseen. Ihan voi unelmoida siitä kyllä keskenään. Tää tyttö ei liikahda kotoa mihinkään eikä myöskään ota kokousta tännekään pidettäväksi, koska ei nyt vaan yksinkertaisesti jaksa! Kyllä ihmiset on sitten välillä tyhmiä!

Ja ei muuta kuin päikkäreille mars!

Hoidettavana..

Siirtyminen kotiin lauantaina oli niinkin rankkaa, että unillehan sitä oli melko suoraan mentävä. Jalkaakin jomotti pystyssä olo, joten Panacod nassuun ja pian olinkin unten mailla (sekä vallannut vanhempieni parisängyn). Puolentoista tunnin tirsojen jälkeen jaksoikin siten liittyä vanhempien ratkiriemukkaaseen seuraan seuraamaan lauantai-illan parhaimmistoa telkkarista. Tseikkarinkin kanssa taisi vierähtää tunti puhelimessa hölistessä kaikenlaisia juttuja.

Yö sujui yllättävän hyvin. Jalkaan ei sattunut ollenkaan ja koko yö tuli nukuttua kuin tukki. Nukkumisasennot ovat tällä hetkellä hieman rajalliset ja siitä johtuen aamulla olikin hieman puutunut ja kankea olo. Olisi niin tehnyt mieli venytellä kunnolla, mutta venyttely jäi nyt tilanteesta johtuen vajaavaiseksi.

Ehkä hippasen harmitti lauantailta väliin jääneet tankotanssitunti, keilaus, ruokailu hyvässä seurassa ja tanssilattian valloitus, mutta nämä jutut otetaan kyllä korkoineen takaisin, kun jalka on saatu kuntoon.

Sunnuntaina kotiapulainen palasi reissuiltaan ja suuntana oli oma koti. Vaikka hoito vanhempien luona oli ihan loistavaa, vajaa vuorokausi sitä kuitenkin riittää..
Kotiin pääsy tuntuu aika luksukselta. Tosin päiväunilta heräsin siihen, kun rintaa pisti ikävästi. Tuntui siltä, kun yli suurta palloa olisi työnnetty putkessa eteenpäin. Joku ammattilainen voisi koittaa analysoida tätä (Lennuuu?), että pitäiskö tässä nyt lähteä jonnekin tätä tutkituttamaan vai ei. Toistaiseksi ratkaisin asian pistämällä itseeni napapiikin (jonka tulen pistämään vatsanahkaani seuraavat kolme viikkoa, kiitos sukurasitteiden tässäkin asiassa). Se on aikas vekkulia hommaa se pistäminen. Ensin neula ei meinaa upota vatsanahkaan ja yhtäkkiä se hulahtaakin ihan helposti, sitten ei muuta kuin ruisku tyhjäksi ja homma on hoidettu. Kaikkeen sitä onkin tässä parin päivän aikana joutunut ja tottunut.

Sairaalassa

Perjantaina astelin Töölön sairaalaan aamulla klo 7. Minulle osoitettiin oma vuodepaikkani huoneessa, missä oli kaksi muutakin potilasta. Onneksi paikka oli kuitenkin viimeisimmässä ja rauhallisimmassa nurkassa. Sängyllä odotti sairaalan seksyt releet; leikkauspaita, leikkauspöksyt, putkisukat sekä megakokoinen aamutakki. Sairalaan kusluikkareista on mitä ilmeisimmin luovuttu ja tilalla olivat asuntoesittelyistä tutut siniset kenkäsuojapussit. Ei muuta ku releet niskaan ja odottelemaan omaa vuoroa.

Huonekavereista toinen oli ehtinyt viettää osastolla aikaa jo kaksi viikkoa, mikä on todellinen poikkeus, kun kyseessä on kuitenkin päivystysosasto. Toiselta huonetoverilta oli korjattu nilkan luita, jotka olivat menneet säpäleiksi. Molemmat pääsivät kotiin minun jäädessä odottamaan leikkausta.

Ensimmäinen arvion mukaan leikkauksen piti alkaa 8.45. Tähän tuli kuitenkin muutoksia, kun lääkärit alkoivat pohtimaan reumalääkkeiden vaikutusta paranemiseen ja leikkauksen suorittamisajankohtaan. Lopputuloksena päätettiin suorittaa leikkaus, mutta sitä saikin sitten odotella jonkinmoisen tovin. Lopulta leikkaussaliin minut kärrättiin hieman kahden jälkeen muutaman Diapamin jälkeen.

Etukäteen olin panikoinut leikkauksen suorittamista puudutuksessa ja kovasti epäillyt saavani paniikkikohtauksen siinä tapauksessa. Leikkaussalissa oli kuitenkin paljon mukavia hoitajia, jotka juttelivat minulla mukavia. Anestesiasetäkään ei paljoa hätkähtänyt minun nukutusehdotuksista vaan puhui vakuuttavasti spinaalipuudutuksen puolesta. Lopulta siis tuikattiin tuo spinaalipuutus ja minut käännettiin mahalleen operaation aloittamista varten. Leikkaus tehtiin "verettömänä" eli puristussysteemein estettiin veren pääsy jalkaan. Ennen kuin huomasinkaan homma oli jo käynnissä. Tunnin verran siinä leikkauspöydällä köllöttelin kuunnellen radiota, seuraten omia elintoimintoja (sykkeet, paineet, happisaturaatio), kysellen salin eri laitteista sekä kysellen aina välillä hoitajilta mitä jalan kanssa oli menossa. Onnistuin kuulemaan myös kirurgilta kommentin jänteen korjauksesta. Kuulemma näytti olevan ihan hyvin korjattavissa, kun ei ollut säikeinen (hevosen häntämainen) vaan siististi katkennut. Sitten jalka olikin jo paketissa ja suuntana heräämö. Loppupeleissä selvisin tuosta puuduttamisesta ihan positiivisin kokemuksin. Ei sattunut sen pistäminen selkään eikä leikkauksestakaan kuulunut mitään pelottavia ääniä.

Heräämössä hetken aikaan tarkkailtiin taas elintoimintoja sekä ihmeteltiin lähtikö puudutus poistumaan jaloista. Oikea jalka (se terve) heräilikin ihan hyvin, vasemman ollessa melko pitkään täysin holtiton. Jännittävästi tunto löytyi loppupeleissä molempiin jalkoihin ensin reisiin ja varpaisiin. Takapuoli ja pohkeet pysyivät tunnottomina hieman pidempää. Tuntui kuin olisi puolityhjällä ilmapatjalla istunut. Juotuani teen hyvin sokeroituna, minut palautettiin omalle osastolle.

Vuorossa oli ruokaa! Vihdoinkin! Viimeisestä ruokailusta olikin kulunut jo aikaa parikymmentä tuntia. Lihakeitto maistui aika hyvälle, joskin syöminen oli melkoisen hidasta, kun olo oli kuitenkin hieman etova. Sitten ei muuta kuin odottelemaan mitä seuraavaksi tapahtuu..
No kuulin, että jään sairaalaan yöksi, kun antibiootteja pitää antaa suonen sisäisesti. Ei muuta kuin tekemään olo mukavaksi. Tässä auttoi Katrin vierailu lakun, suklaan ja tulppaanien kera. Sekä myös vanhemmat piipahtivat. Kaikki vieraat olivat muuten päätyneet aikas makeeseen kenkämuotiin tai sitten luulivat tulleensa asuntonäyttöön..

Vieraiden poistuttua iltaan kuului tv-viihteen aatelia: Hauskat kotivideot sekä Jessica Simpsonin tähdittämä perjantaileffa. Leffan puolessa välissä nukahdin. Yöllä tuikattiin lisää antibiootteja menemään, joskin kanyyli osoitti hieman tukkeutumisen merkkejä ja sitä hieman huuhdeltiin. No kerrankin joku muu kipu oli ylitse jalan kivun. Lopulta kuitenkin suonet olivat vastaanottavaisia antibiooteille ja pääsin jatkamaan unia.

Seuraavan kerran heräsin hetkeksi, kun sain uuden huonetoverin. Mies oli ollut puunkaatohommissa, kaatunut ja murtanut säären molemmat luut. Aikaisemmin huoneeseen oli myös kärrätty toinen vanhempi mies odottamaan lonkkaleikkaukseen pääsyä. Hiljaisia kavereita nämä kuitenkin olivat ja unet jatkuivat hyvin noin aamukahdeksaan.

Tällöin tuli aamupalaa ja hieman sen jälkeen jumppari saapui paikalle testaamaan kepeillä kävelyn sujuvuutta suoralla ja portaissa. (Jalkaahan ei ole kipsattu vaan jatkan tepsuttelua walkerin avulla. Joskin seuraaviin neljään viikkoon jalalle ei saa varata.) Aika moiselta maratonilta tuntui viiden metrin kävely, kolme porrasta alas ja kolme ylös. Sitten pyörätuolilla takaisin omaan petiin kellimään. Jumppari kuitenkin antoi omasta puolestaan luvan kotiuttaa. Pystyssä olemisesta ei jalka kuitenkaan tykännyt ja alkoi särkeä. Lisää troppia menemään ja hetken kuluttua yritys mennä suihkuun.

Yritykseksihän se jäi. Suihkuun asti päästiin ja jalka saatiin suojattua muovilla ja sitten alkoikin näkökenttä hämärtyä. Hoitaja lähti hakemaan mehua, josko se auttaisi, mutta loppupeleissä päädyttiin siihen, että paikalla kärrättiin sänkyni ja neljä hoitsua autteli siihen takaisin pötköttelemään ja sänky takaisin omaan huoneeseen. Suihkut siis jäi siihen.

Tovi sitten kului kintut kohti kattoa ja lounaskin ehdittiin minulle toimittamaan. Siitä sitten vähän voimaa ja kohta lääkärikin tuli kierrolle. Kotiutuspäätös tuli sieltäkin. Sitten ei muuta kuin tsemppaamaan omia vaatteita päälle. (Tosin onhan se leikkauspaita ja -alushousut aika seksyt ja kotosat..) Hoitsulta vielä ohjeet jatkoon sekä reseptit lääkkeille. Niitähän sitten taas tuli. Kaupan päällisiksi myös laskimoveritulppia ehkäisevä napapiikki, jota nyt pistellään sitten päivittäin kolmen viikon ajan. Ja mähän oon tunnetusti tykännyt aika piikeistä ja pistämisestä.

Ja ei muuta kuin iltapäivällä kolmen tienoilla kotimatkalle kohti vanhempien hellää huolenpitoa ja tassuterapeutteja.
Tähän mennessä tämä sairaalakäynti oli ihan positiivinen kokemus ja hoitohenkilökunta todella mukavaa ja tsemppaavaa. Toivottavasti paraneminen ja vielä edessä olevat kontrollit ja muut jutut menevät yhtä jouhevasti. Maanantaihin asti pitää vielä odottaa kiinni niitatun leikkaushaavan näkemistä, mutta siitä lisää sitten..

Kohta se on menoa

Armon aikaa jäljellä n. 8 tuntia. Illan tehis tuli katsottua, joskin välillä tulikin vedettyä peitto silmille, kun hirvitti silmän takaisen verenvuodon hoitaminen. Olo vielä jokseenkin rauhallinen ja eipä kai tässä auta pyristellä. Jos haluaa päästä taas pelimieheksi pelikentälle, niin jalka on korjattava. Ja korjaantuuhan se. Onhan meillä loistavat esimerkit leikkauksien onnistumisista Minnan, Miran, Moikun, Tanen ja vaikka kuinka monen muun muodossa.
Jeps. Ei muuta ku pidelkää peukkuja pystyssä leikkauksen suhteen sekä sen, että pääsen sieltä jo samana päivänä kotiin saamaan tassuterapiaa koirilta.

Se on menoo ny!

Alkaa pelottaa niin pirusti

Niin.. menin sitten googlaamaan akillesjännejuttuja. VIRHE!

Kaksi ensimmäistä kuvahaun tulosta riitti. Toisesssa on megaiso arpi vähintään puoleen pohkeeseen ja toisessa kuva siitä, kun jalka on leikkauksessa auki. Ei ollut herkkua sekään. Eli voipi olla, ettei minua nähdä enää koskaan (mini)hameessa (no onko nyt nähty muutenkaan?) ja jos joskus vielä pelikentille kykenee, niin pelisukat pysyy ylhäällä.

Yhtään ei myöskään helpottaneet tarinat leikkauksesta puudutuksessa. Puudutuksessa minua ei ainakaan operoida tai saan megalomaanisen paniikkikohtauksen kesken kaiken, mikä ei liene suotavaa. Yhtään ei helpottanut sekään, että ihmiset ovat viettäneet useampi päiviä ja öitä sairaalassa. Jo tapaturma-asemalla käynti riitti minulle lauantaina enkä halua paikassa viettää yhtään ylimääräistä aikaa. Sitä paitsi siellähän on vaan vanhoja ja sairaita ihmisiä.

Argh. Odottaminen on pahinta. Oisivat vaan suoraan kiikuttaneet leikkaukseen lauantaina niin ei olisi ehtinyt asiaa vatvoa sen enempää.

Mistä kaikki alkoi..

Kaikkihan alkoi sählymatsista 28.2.2009. Juoksin ja yhtäkkiä kuului POKS! Tuntui kuin akillesjänne olisi rullautunut rullaverhonlailla. Ei oikeastaan sattunut eikä satu tälläkään hetkellä.
Tapahtuman johdosta rätkähdin tietysti kentän pintaan ja sieltä käsin seurasin, kun vastustajat, omat pelaajat ja tuomarit juoksivat...
Ohitseni seuraamaan tilanteen kehittymistä, kun vastustaja tilanteesta pääsi yksin läpi. Onneksi Killi hoisi hommansa maalissa loistavasti eikä tilanteesta tullut maalia..
Tämän jälkeen ympärilläni olikin ihmismuuri ihmettelemässä tapahtunutta. Diagnoosi saatiin jo tuolloin pelikavereilta ja muilta paikalla olijoilta. Kuitenkin lähdettiin näyttämään koipea vielä asiantuntijalle. Diacoriin ei saanut lauantaille aikoja, joten Paula Palander suuntasi ajokkinsa keulan kohti Munkkivuoren Dextraa.

Dextrassa pääsin melko nopeasti lääkärin pakeille, joka totesi asian melko nopeasti katsomalla jalkaa ja sanomalla, että "tossahan se jänne on.". Lisäksi sain samalla tiedon, että mikään vakuutus ei korvaa akillesjänteen katkeamista tai ratkeamista. Tuloksena siis Dextrassa käynnistä diagnoosi ja lähete Töölön tapaturma-asemalle. Koska kello kolkutteli jo lähemmäs kahta iltapäivällä usutin Paulan lähtemään syömään ja voittamaan seuraavaa matsia vakuutellen, että saan kyydin eteenpäin. No kyydin saaminen osoittautuikin hippasen haastellisemmaksi, kun edes omat vanhemmat eivät vastanneet edes kymmenennellä soittokerralla.. Onneksi pelastava enkeli Peggie löytyi lähistöltä (tosin yritti ensimmäiseksi saada lähtemään mukaan combat-tunnille, mistä jouduin tällä kertaa kieltäytymään ymmärrettävästä syystä..)

Peggien kyydissä sitten Töölön sairaalaan, jossa vastaanottoaulassa odotti muutama muukin asiakas. Toinen oli kyllästynyt kipsiin peukalossaan ja poistanut sen omatoimisesti, tosin ensin ottaen hieman rohkaisua. Toinen asiakas tuli pyörremyrskyn lailla toimenpidehuoneesta ja heitti reppunsa penkille sanoen "Mä jätän nää mun kultaharkot tähän, hähä!" Ei tarvinne sanoa, että tälläkin matamilla oli jotain troppia otettuna.. Hippasen tuli turvaton olo, kun ei edes pääse jaloillaan kipittämään kovin nopeasti karkuun.

Lääkäri onneksi kutsui melko nopeasti minut tarkasteltavaksi. Melko nopeasti oli tiedossa jo leikkausaika tulevalle perjantaille ja haastattelut sitä varten menossa. Sitten ei muuta kuin tukijalkinetta jalkaan ja kotiin odottamaan perjantaita tulevaksi.

Kiitokset kaikille avustaneille; pelikaverit (erityisesti kuski-Pale, joka itsekin joutui Dextraan vielä paikattavaksi), Jone (joka urheasti kanniskeli minua ympäri pelihallia), Peggie (Sairaskuljetus hoitopaikkojen välillä), Katri the omaishoitaja (joka käy minun puolesta kaupassa ja pitää seuraa esimerkillisesti) sekä kaikki muutkin, jotka ovat käyneet, soitelleet, viestitelleet tai muuten olleet yhteydessä!