Niin se vaan on. Mutta kahdet saman päivän aikana, on jo jotain uskomatonta. Mutta minkäs teet, kun agility ja ratsastus menee putkeen. Aika superfiilis, kun saa asiat onnistumaan. Etenkin, kun noissa molemmisssa harrastuksissa on se toinenkin osapuoli mukana, joka voi myös olla millä tuulella sattuu. Kai näitäkin voi sanoa joukkueurheiluksi. Parina on eläin, mutta kummankin pitää hoitaa se oma duuninsa ja pitää löytää se tapa kommunikoida. Ja kun se löytyy, niin onhan se aika siistiä.
Onhan nämä lajit siinäkin mielessä haastavia, että välillä voi ahdistua siitä, kun hytkyy siellä hevosen selässä, kun tietää, että ne tuntevat sen kärpäsenkin ihollaan. Tai, että sen koiran pitäisi tietää suunnat ja hakea esteet rintamasuunnaan mukaan. Vaikeaa, mutta niin siistiä.
Aamulenkillä tein huomioita ihmisten rutiineista. Sunnuntaina kirkon kellot kumajaa kansaa kuulemaan sanaa. Toisille se tarkoittaa kiiruhtamista kantabaariin. Välillä tulee mieleen, että ajatteleekohan se yhden baarin kanta-asiaskas minusta ja koirista: " siinä ne taas menee. Samaan aikaan aina sunnuntaisin". Siellä se mieskin istuu vakiopaikalla vakioaikaan. Askeleet baariin oli tarkasti ajoitettu niin, että baarimikko avaa oven sopivasti niin, että ehtii sen oven laittaa auki ja nostaa tuhkiksen pihalle ennen kuin setämies on ovella astumassa sisään.
Se on hassua, että näitä tälläisiä "semi-tuttuja" on varmaan kaikilla. Niitä, jotka tulevat aamuisin samaan bussiin, käyvät samassa ruokalassa tai kaupassa. Ihmisiä, jotka ovat tavallaan tuttuja, mutta kuitenkin vieraita. Eikä oikein tiedä pitäisikö heitä moikata vai ei.
Kiitokset tällä viikolla agikoutsille ja ratsimaopelle, jotka antoivat kehuja ja palautetta. Kiitokset myös lumesta, jota nyt riittää. Kunpa riittäisi pakkastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti